Huh, huhtikuu, saavuit viimein! Elämä kantaa, ilma on raikkaampi hengittää ja pääsee vihdoin kylmästä lämpimään ja kaikkia muita juttuja, joista Jukka Poika laulaa.
Eilen sanoin, että ihanaa, kun voi jo luottaa siihen, että kevät ihan oikeasti tulee (tarkoitan sitä uutta vihertävää nurmikkoa, hiirenkorvia puissa ja sinne tänne ilmestyviä valtavia valkovuokkoröykkiöitä), eikä enää sada lunta. Tänä aamuna verhot avatessani ilmassa leijaili tietenkin hiljailleen lumihiutaleita. Naurahdin. Minua eivät enää tuollaiset takaiskut haittaa! Kun itse valitsee, että tänään on hyvä päivä, ei tarvitse välittää, vaikka taivaalta sataisi räntää. Tai sammakoita. Toki myönnän tämän asenteen omaksumisen olevan silloin tällöin helpommin sanottu, kuin tehty. Trust me, I know. Meitsi on nääs vähän tällanen maanis-depressiiivinen ja sinne sun tänne tunteidensa kanssa sinkoileva sekopää.
Josta tulikin mieleeni, että olen melkoinen tyttö päästelemään suustaan kaikenmoisia sammakoita. Joskus suustani pääsee sanoja nopeampaan kuin ehdin niistä muodostuvaa kokonaisuutta miettiä. Ihan kirjaimellisestikin päästelen välillä ihmeellisiä ääniä, jotka muistuttavat sammakon kurnutusta :D En ymmärrä mistä moinen johtuu (joku närästys kenenties? :D) Mutta minulla on rinnallani tyyppi, jonka seurassa moiset sammakot eivät haittaa.
Josta päästään tietenkin siihen asiaan, että en enää tahdo kirjoittaa poikaystävästäni poikaystävänä tänne blogiin. Poikaystäviä on tässä maailmassa monia, mutta Pärrejä vain yksi. Pärtsi on rakkaani ja muusani nimi. Yhdessä me katsomme elokuvia, joista puhumme vielä seuraavana päivänäkin, kokkailemme ruokia, joita mehustelemme vielä kuukausienkin kuluttua ja teemme reissuja, joita tulemme muistelemaan vielä vuosienkin vierähdettyä ja naururyppyjen syvennettyä.
Äiti sanoi, että "älä hukkaa itseäsi". Lause jäi moneksi kuukaudeksi kummittelemaan mieleeni. Pitääkö rakkauden olla jatkuvaa sinun, minun ja meidän välistä kamppailua? Niinkuin seurustelu ja oma vapaus olisivat jotenkin toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Miksei voisi olla kaksi tasa-arvoista ihmistä, joilla on yhteinen päämäärä? Päämääränä saada meistä molemmista irti se kaikkein paras. Tehdä tästä elämästä jotain kaunista ja harmonista. Kannustaa toista toteuttamaan unelmiaan ja intohimojaan. Täyttää yksiö rakkaudella, ymmärryksellä ja tietenkin musiikilla. Tanssahdella yhdessä ja erikseen. Antaa sunnuntaiaamuna toisen nukkua ja nauttia itse aamukahvit ylhäisessä yksinäisyydessään tai köllötellä yhdessä luvattoman pitkälle puoleenpäivään asti. Käydä toisen vaatekaapilla, kun oma inspiraatio on kateissa (Selvennyksenä; puhuin itsestäni. Oma vaatekaappini on sen verran feminiininen, että Pärre ei kyllä siellä käy.. :D) Antaa toiselle tilaa ja ymmärrystä silloinkin, kun toinen on täysin hölmö ja ihan mahdoton kusipää. Olla läsnä ja ottaa asiat vähän vähemmän vakavasti. Rakastaa, rakastaa, ihan hulluna vaan.
Kun kertoo rakastavansa ihan täysillä, pitää muiden varoitella, että varo nyt tyttö, ettet sydäntäs satuta ja itseäsi menetä. Rakkaus kai mielletään tilaksi, jossa omat unelmat on unohdettava yhteiseksi hyväksi. On laitettava musiikki hiljemmalle, kun toista jo vituttaa samat veisut. Mäkätetään asioista, joita toinen ei taaskaan ole tehnyt ja sitten syytetään toista, kun ei itse ikinä ottanut sitä duunia vastaan, lähteny ulkomaille, ottanut tatuointia tai unohti ystävänsä. Katkeroidutaan ja vihataan, vaikkei siltikään voida elää ilman toista. Kun ei uskalla. Kun ei tajuta, että kaikki on itsestään kiinni.
Eräs ihminen opetti minulle, että jokaisella meistä on oma polkunsa. Joskus kahden ihmisen polut kulkevat niin vierivieressä, että hölmömpi saattaisi erehtyä luulemaan niiden olevan yhtä. Tarkkanäköisempi kuitenkin huomaa, että molemmat kulkevat omaa polkuaan eteenpäin ja toinen ihminen on vain matkakumppani. Toisen polku voi olla täynnä kivenlohkareita ja kuralammikoita, jotka tekevät ajoittain matkasta hankalampaa, mutta parasta mitä voit tehdä, on ottaa toista kädestä kiinni, tarjota tukesi ja nauttia matkasta, niin ylä- kuin alamäissäkin.
Tarkalleen en enää muista, mitä tarina opetti polkujen erkanemisesta, mutta eiköhän kyseessä ole sama asia, jonka Jukka Poikakin ilmaisee sanoin en tahdo sua omistaa, vaan elämääsi somistaa. Jos matkalla kohdataan erottava tienhaara, on polkujen erkaneminen helpompi hyväksyä, kun tietää jo valmiiksi, että toinen vain kulkee vierelläsi omaa polkuaan. "Rakastan sua ikuisesti" on tyhmin lause, jonka toiselle voi sanoa. Rakastaminen on paljon helpompaa ja ihanampaa, kun tietää, että on myös vapaa lähtemään, jos niin tahtoo. Ihmiset muuttuu, tunteet muuttuu ja se on ihan OK. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että toista rakastaisi jotenkin vähemmän tai pitäisi toista jalkaansa hätäuloskäynnin ovenraossa. Päinvastoin. Joskus tokaisu "tykkään susta" kertoo enemmän, kuin ikuisen rakkauden vannominen. Joskus pelkkä hiljaisuus riittää.
Kaikille kyynikoille ja kyseenalaistajille sanon, että mitäänhän sitä ei tässä elämässä saa, jos ei uskalla heittäytyä. Pidä huolta, että rinnallasi on ihmisiä, joiden seurassa voit olla täysin oma itsesi. Stay true, keep your head high and do your thing! Word and peace out, motherfuckers.
Ou jeah. Loppuun vielä viisaita sanoja joltain muulta kuin minulta tai Jukka Pojalta.
Vapauden ja rakkauden täyteisiä päiviä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti