No siis. Tässähän kävi nyt niin, että tuo todellisuudentajun hylkääminen johti ilmeisesti suhteellisuudentajun hylkäämiseen. Olen tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Kivoin puuha, johon olen kyennyt, on ollut kotona mököttäminen ja kiroilu visertäville pikkulinnuille, joiden takia en muka omia ajatuksianikaan kuule. Vaikka todellisuudessa päässäni ei ole ajatuksen ajatusta liikkunutkaan. Ainakaan yhtäkään positiivista tai fiksua. Hölmöt ajatukset sen sijaan ovat kiertäneet päässä kehää ja kasvaneet suorastaan pirullisiin mittoihin. Siinä vaiheessa on pakko puhaltaa peli poikki, ottaa aikalisä, vetää syvään henkeä ja sanoa itselleen uskottavasti, että minä en ole yhtä kuin ajatukseni. Minä en ole yhtä kuin negatiivinen ja tyhmä. Ehkä vähän hölmö vain, mutta sillehän voi jo vähän nauraakin. Joten heippa hei tyhmät härkäset, en tarvitse teitä enää! Lentäkää tiehenne siitä! Hushus pois!
Kun olotila tuntuu kävelevän käsikädessä ulkona vallitsevan sään kanssa niin, että yhtenä hetkenä on aurinkoa ja kuivaa asfalttia ja lupauksia paremmasta ja seuraavassa hetkessä lunta, loskaa ja kuolleiksi jäätyneitä kastematoja, ei kai auta kun soittaa äipälle.
Yhdessä me mäkätetään siitä, kuinka vaikeeta tämä edestakasin heittelevä naisen sielunelämä joskus on ja nauretaan yhdessä surkeudelle. Puhutaan siitä, kuinka sitä nyt välillä kolhii itseään elämän myrskyissä tai kuinka niitä myrskyjä nostattaa välillä ihan itsekin, vaikkei syytä olisikaan. Viljellään ärsyttäviä sanontoja ja kliseitä, jotka kumma kyllä saavat olon paremmaksi ja uskomaan, että kyllä tää tästä. Että tällasta paskaa tää nyt välillä on ja sillä selvä! Mitä sitä murehtimaan. Kyllä se aurinko risukasaankin paistaa, uusi lumi on vanhan lumen surma ja onni täällä vaihtelee jne. Sitten me puhuttiinkin kevään uutuuskosmetiikasta ja ihanan tuoksuisista suihkusaippuoista.
Ja koska tämä näennäisesti mitättömistä asioista blogaaminen saa minut yleensä rämpimään ylös suosta kuin suosta, voisin tähän väliin kertoa erään kellon tarinan. Siirryttiinhän tänään kesäaikaankin ja muita hienoja kelloon liittyviä aasinsiltoja, joiden muodostamiseen en nyt kykene.
Kellohan on nähty blogissa jo useaankin otteeseen, mutta en ole tainut kertoa, että kello on alunperin kuulunut äidilleni ja hän käytti sitä odottaessaan minua vuonna 88. Kello löytyi viime vuonna äidin kevätsiivouksen yhteydessä. Se oli kaameassa kunnossa, mutta onneksi ystäväni J hoiti homman, hio lasin ja vaihtoi vanhan kermanvaalean rannekkeen mustaan. Oh, rakastan erityisesti kellon koristeellisia viisareita.
Nyt tyhmät ajatukset hemmettiin ja tiskaamaan! Ehkä sitten vedän kumpparit jalkaan ja painun lenkille tai ehkäpä teen itsestäni ihmisen näköisen ja hurautan iltapäiväkahveille äipän luokse. On nääs vähän ikävä.
Ensin kuitenkin poikaystävän vääntämiä herkkulihapullia, koska eräs ärsyttävä, mutta niiiiin paikkaansa pitävä sanonta on hyvä ruoka, parempi mieli.
Huolentonta huomista kaikille! Muistakaa tehdä asioita, joita rakastatte! Itseltäni tämä pääsi nimittäin jostain syystä unohtumaan ja itsekin unohduin jonnekin siinä matkan varrella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti