Koska tämä blogin pitäminen on ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän ontuvaa, lienee paikallaan kertoa hameesta, joka itseasiassa oli viimeinen sysäys siihen, miksi alunperin tämän blogin aloitin. Ja siis kuinka onnetonta, että en ole siitä vielä tähänkään mennessä saanut postattua?! Nyt, nainen! Ryhdistäydy!
*Tekee ryhtiliikkeen* Joten joo, tässä se nyt tulee!
Kyseessä on nimittäin hame, joka muistutti minulle, kuinka paljon oikeastaan vaatteita rakastankaan. Hame, joka sai minut innostumaan kirpputoreista uudella tapaa ja joka toi jälleen naisen minussa esiin. Aika paljon kolmen euron polyesterhameelta, jossa on kuminauhavyötärö.
Hame on ollut aaaahkerassa käytössä. Ihan on kuulkaas parhaimpia ostoksia, joita olen parin viime vuoden aikana onnistunut tekemään (jos ei oteta huomioon sitä, että hame voisi kyllä olla jotain muuta materiaalia kuin polyesteria, mutta ei sekään oikeastaan haittaa. Mitä nyt vähän koirankarvoja tuppaa mieluusti puoleensa vetämään... Ja ne koirankarvat! Siis voi tsiisus! Tämähän ei ole mitään pientä karvanlähtöä tänä vuonna, mutta siitä avaudun ehkä joku toinen kerta...)
Tuossa viime keväänä/alkukesästä pääsykokeiden aikoihin kuljin ihmeellinen harmaa pilvi pääni päällä pitkin Loviisan katuja. Outo olotila oli jatkunut jo muutamia viikkoja. Kaikki oli niinkuin perjaatteessa ihan hyvin, mutta mieli oudon maassa. Päässäni pyöri ajatuksia tyyliin "olen laiska, tyhmä ja saamaton ja herranjumala, lihonnutkin vielä!" (No mutta, tämähän kuulostaa ihan tämän hetkiseltä olotilalta!) Mikään ei inspannut ja tuossa olotilassa pelkkä vaatekaapin avaaminenkin masensi. Kun parisen vuotta sitten tietoisesti vähensin shoppailua roimasti, ei vaatekaappini ollut enää mitenkään ajantasalla. Ei mitään päälle puettavaa, joka tuntuisi mitenkään omalta. Jonkun oudon vetovoiman vallassa päädyin kuitenkin eräänä päivänä Loviisan suurkirppikselle, vaikka en mikään "kirppistelijä" olekaan. Erään rekin kohdalla kasvoni kirkastuivat, mieleni täyttyi toivosta ja sovituskopissa jo hihkuin ilosta. Kotiin kävellessäni astelin viisi senttiä maanpinnan yläpuolella ja olin yhtä hymyä.
Musta simppeli hame sopii kaiken kanssa, korkea vyötärö ratkaisee kaikki "läskikriisit" ja hameen malli nyt muutenkin on vaan ihan täydellisen tyttömäinen. Olen aina rakastanut hameita, mutta jostain syystä niiden käyttö tuntui yhdessä vaiheessa jotenkin vaikealta, jotenkin liian hienolta. Tämä kyseinen hame on onneksi juuri sopivan rento. Se saa kaiken tuntumaan iisiltä ja tekee tästä elämästä heti astetta kauniimpaa. Kirpparibongaukseni tuli niin oikeaan saumaan ja muistutti, että kaiken niiden suurten kysymysten, elämän suunnan ja itsensä kehittämisen (huhhuh) miettimisen keskellä, olennaisempaa on tehdä asioita, joita rakastaa. Elämää ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Hame, joka saa minut moisiin aatoksiin ja kampeamaan ylös itsesäälinsuosta, on ehdotottomasti postauksen arvoinen.
Viime päivinä olen hengannut enimmäkseen lempparihousuissani (himassa, en sentään julkisilla paikoilla), joten jo oli aikakin vetää hame päälle ja tehdä itsestään ihmisen näköinen (kampaajalla käyntikin vois olla aika hyvä ja piristävä idea..) Jotta tämä tämän hetkinen suossa rämpinen tuntuisi edes hitusen suloisemmalta, asustin hameen tänään ruusuilla ja raitapaidalla, joka ei muuten ole mustavalkoinen vaan vaaleammat raidat ovat herkän vaaleanpunaisia. Iih! Kuvista tuskin näkyy, mutta korvissa tällaiset samanlaiset ruusukorvikset vaaleanpunaisina. Ja oho, sorruin taas höpöttelemään liikoja! Hiljenen siis, kiitos hei!
Ja tämän kirjoitettuani tajusin, ettei tätä bloggaamistakaan niin vakavasti kannata ottaa. Niinkuin ei näitä kuvaussessioitakaan, vaikka ovatkin aina ihan pirun vaikeita (siksi nuo hieman kärsivät ilmeet). Mutta hei, vaikeuksien kautta voittoon!
Loppuun tarvitaan tietenkin jotain chilliä, mukaviin tunnelmiin keikuttavaa musiikkia!
(Ja jos meininki olis enemminkin menevä, niin kuunnelkaa toki alkuperäinen versio) Volat täysilleee!
Kaunista ja iisiä viikkoa, ihanaiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti