Taikatemppu

Koska tämänpäiväinen adiabaattisten irreversiibelien reaktioiden miettiminen fysikaalisen kemian luennolla oli ihan liian haastavaa, tarvitaan nyt jotain jotain vähän kevyempää, jotta tasapainotila päässäni palautuisi.

Puhutaan siis vaatteista.

Tarkemmin sanottuna valkoisesta kaulupaidasta. Sen tyylikkyyden ja ajattomuuden ymmärtämiseksi ei tarvita tuntikausia tylsiä luentoja tai kaavojen pyörittelyjä. Tarvitaan korkeintaan ehkä pientä omakohtaista kokemusta. Vaikka naistenlehtien "nämä jokaisen tyylikkään naisen pitäisi omistaa"-listoilla valkoinen kauluspaita taitaa pitää ykkössijaa, ei kyseinen paita kenestäkään tyylikästä tee, jos se ei tunnu omalta.

Tällä hetkellä omistan tasan yhden valkoisen kauluspaidan (tai kauluspaidan ylipäätänsä, jos tätä paitaa ei oteta laskuissa huomioon). Se on äitini vanha, merkkiä Marc Aurel ja matskuiltaan 95% silkkiä ja 5% elastania. Pitkään ihmettelin miten se voi olla niin ihanan tuntuinen, ennen kuin tajusin katsoa materiaalilappua :D. Hipiää hivelevästä materiaalistaan huolimatta, se seisoi kauan aikaa kaapissani lähinnä tyhjän panttina. (Tai ehkä juuri siksi. Koin silkkipaidan jotenkin liian hienoksi.)

Kauluspaidat vievät minut muistoissani samantien yläasteelle. Yläasteella tyylikkäintä, mitä tiesin, oli kauluspaidat ja kravaatit. Ou jeah. Kyseinen yhdistelmä päällä tunsin itseni kaikkia sääntöjä uhmaavaksi maailmanvalloittajaksi. Väriyhdistelmien kruunaamaton kuningas kaikessa oli tietenkin musta ja valkoinen. Aina tyylikäs, nääs. En tiedä, mitä tapahtui, koska tässä välissä oli pitkä aika, jolloin kauluspaita ei tuntunut yhtään omalta. Nyt se on kuitenkin viime aikoina ajautunut päälleni yhä useammin ja useammin. Ja sehän tuntuu jälleen mahdottoman hyvältä!

Oivalsin sen, josta minulla jo 14-vuotiaana oli aavistus: valkoinen kauluspaita on kuin taikatemppu, joka saa rievun kuin rievun näyttämään tyylikkäältä.

Katsokaa nyt tuota tummansinistä Nanson neuletakkia! Yksinään neuletakki näyttää vähän liiankin alleviivatusti olevan kirppisostos (tai ehkä se ei vaan sittenkään ollut täysin tyyliäni, eniten kiroan tuota hihanpituutta, jota en vaan voi täysin ymmärtää.) Mutta, kun alle pukee siistin kauluspaidan, kaikki mummomaisuus ja säkkimäisyys on tipotiessään! Kaulupaidan hihat suorastaan viimeistelevät tyylin, eikä minullakaan enää ole mitään valittamista neuleen hihanpituudestakaan. It is peeeerfect!!

Valkoinen kauluspaita, tuo tylsääkin tylsempänä pidetty vaatekappale antaa hämmentävän paljon tilaa ilmaista omaa tyyliä. Pukeutuminen on leikkiä ja tyyli jotain, joka löytyy ennakkoluulottomasti kokeilemalla, sopivien kontrastien ja ristiriitaisuuksien yhdistelmistä. Pienistä yksityiskohdista. Jostain varman ja mauttoman rajamailta. Eilisessä asussani oli sulassa sovuussa jotain tyttömäistä, jotain äijämäistä (ei noi maiharit nyt kamalan naiselliset ainakaan oo), jotain asiallista ja jotain vähän renttua. Neonoranssien korviksien ja pienen pinkin pampulan yhdistelmä ei ollut sattumanvarainen. Marssin yliopistolle yhtä itsevarmana, kuin 14-vuotiaana kravatti kaulassa yläasteelle (pidin sitä kai silloin jonain suurempanakin kapinana), vähintään maailmanvalloittajan elkein siis.

Ja sehän on se tunne, joka ratkaisee.

Siitä, kuinka sitten lopulta päätin illalla heittää oliiviöljyt kauluspaidan päälle, on tällä hetkellä liian tuskallista kirjoittaa. Sniif.