Ollessani yläasteella muotia olivat onlyn matalalantioiset perstaskuttomat ja leveälahkeiset strechfarkut. Se oli silloin kuuminta hottia. En voinut kuvitellakaan mitään muuta, vaikka housuja sai jatkuvasti repiä ylemmäs suorastaan kiusallisen itsetietoisena siitä, että jos vähänkään kyyristyn, peba näkyy. Jossain vaiheessa helpotusta tähän tarjosi kauppoihin ilmestyneet pitkät paidat, mutta nekin näyttivät ensalkuun oudoilta, ihme muotihömpötyksiltä. Lopulta jopa äitinikin käytti pillifarkkuja ennen minua, koska minähän en koskaan sellaisia vedä päälleni. Sama päti juurikin näihin pitkiin paitoihin, kirppisvaatteisiin, korkeavyötäröisiin farkkuihin yms... Nykyään ymmärrän, että korkeavyötäröiset farkut imartelevat kurvejani parhaiten (eikä tarvitse pelätä perseensä vilauttamista), housujen lahkeetkin ovat niin kapeat, etteivät ne enää vihdo tuulessa tai kastu sateella ja kirppareilta taitaa löytää ne kestävimmät kuteet.
Joissain asioissa näkemykseni tuntuu edelleen olevan yhtä mustavalkoinen kuin teininä. Olen ehkä ihan viime aikoihin asti sanonut, että karppaus on ainut oikea ruokavalio ihmiselle ja ituhipit ovat vähintään epäilyttävää sakkia. Muotiblogit, joissa seistään vasten valkoista seinää tyhmänä lattiaa tuijottaen jotkut mitäänsanomattomat rievut päällä, ovat turhuuden huipentuma. Legginsitkin ovat vain rumat pitkät kalsarit. Minä en ainakaan sellaisissa kehtaa heilua. Tyvikasvumuoti on hirveä ja Helsinki on paska kaupunki, sinne en ainakaan muuta. Ja minähän en Facebookiin liity!
Taidan olla vähän myöhäisherännäinen, kun on niin kova tarve aina vastustaa kaikkea. Pyöräytän ensimmäiset vihersmoothieni vasta, kun niistä kirjoitetaan jo jokaisessa naistenlehdessä. Ja siinä vaiheessa, kun jokaisella 15-vuotiaallakin on oma muotiblogi ja järjestelmäkamera, minä vasta vaikeena harjoittelen kuvattavana olemista omalla pokkarillani. Trendikin julisti juuri viime kuun numerossa hyvästit legginseille.
Joten tässä sitä nyt sitten seistään.
Tyhmänä lattiaa tuijottaen, mustat kalsarit jalassa.
And I'm feeling fine!
Elämä legginsit jalassa tuntuu nimittäin...
...melkoisen mukavalta, I must say!
Huomasin legginsien oivallisuuden viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin, että voin venytellä vaikka sohvalla hengatessa. Oi, mikä ihana vapaus! Farkuissa ei ihan niin vaan venytelläkään.
Ja vaikka niin vannoin vihaavani tätä hengetöntä kaupunkia, jossa aina vain tuulee ja ihmiset ovat töykeitä, minun täytyy tunnustaa, että ihan vain parissa kuukaudessa olen jo täysin rakastunut. Nyt ajan läpi kaupungin lähes joka päivä, ihastelen taloja, ihmettelen ihmisiä ja kuuntelen Bassolta hyvää musiikkia. Musiikkia, josta en olisi ikinä uskonut tykkääväni. Olen huomannut, että suurinosa ihmisistäkin on oikeastaan aika kivoja. Lähes jokainen vastaantulija, kaupan kassa etc. jopa vastaa hymyyn hymyllä!
Ei taas tietenkään bloggerin kautta löytynyt versiota, jossa olisi oikea musavideo ja oikea biisi.
Noh, tämä ronaldofreaky13 saa kelvata, kun en osaa pelkkää audiopätkää laittaa :D
Pidän siis oikeuden mielipiteen muutokseen kaikessa! Väärässä en tietenkään myönnä koskaan olevani vaan mumisisin jotain oman polun kulkemisesta ja löytämisestä ;) Jotkut vain tarvitsevat hieman kauemmin aikaa miettiä.
Omien uskomusten ja periaatteidensa kyseenalaistaminen aina silloin tällöin siis kannattaa. Ties mitä sitä elämässään muuten missaa! Mutta (vaikka painostus tuntuu olevan kova,) Facebookista minua on jatkossakin turha etsiä. Vastustan sitä sitten ihan vaikka vaan niistä periaatesyistä ;) Siellä ihminen tulee kuitenkin usein paljastaneeksi itsestään vähän henkilökohtaisempia asioita kuin pomppiessaan tuolla kaupungilla ihonmyötäisissä pitkissä kalsareissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti