Päässä on aivan liian monta ajatusta. Eilen oli yksi pieni hetki, jolloin oli täysin tyyntä ja hiljaista. Ei ketään missään ja edessäni vain ääretön kauneus. Vaaleaa ja utuista silmänkantamattomiin, taivas ja meri yhtä. Yhden pienen hetken. Muuten näinkin koko päivän punaista. Päällä oli sentään vähän jotain vihreää.
Mietin hetken ottaisinko kuvan vai en. Seuraavaksi mietin, että voiko tätä kuvaa nyt julkaista vai ei. Mitä tästäkään nyt ymmärtää. Kellokin on ihan ylivaloittunut. Pitäisikö selittää, että kuvassa on vihreä euron hame, vuosia sitten ostamani harmaa vero modan paita, joka kutistui ensimmäisessä pesussa tyhmäksi, mutta jota edelleen käytän hameiden kanssa neuletakkien alla, niinkuin tein eilenkin. Mutta sitten päätän lopettaa selittelyn ja tungen tyhmät ajatukset taka-alalle. Hiljennän päänsisäisen kriitikkoni, lataan kuvan ja painan nappulaa 'lisää valitut'. Että siinä se nyt on. Ei kai tässä muuta sanottavaa kuin, että eilen harmaa ja tummat murretut värit tuntuivat hyvältä. Piristystä tarjosi kirkkaanvihreä kaulakoru ja muut hilavitkuttimet.
Poden kuvaähkyä. Silti tahtoisin kuvata kokoajan ja kaikkea. Olen kuitenkin miettinyt paljon bloggaamista ja nettiä ylipäätänsä, tätä maailmaa, jossa elämämme nykyään tapahtuu. Siirtyessään sivulta toiselle, linkistä linkkiin ja blogista blogiin, huomaa yhtäkkiä joutuneensa varsinaisen kuvallisen pommituksen kohteeksi. Jotenkin maagisen jumiutuneena niitä selaa ja plärää, mutta ei oikeasti katso. Kun kuvia on monta, ne kääntyvät lopulta itseään vastaan, eikä katsoja jaksa enää olla katsoja. *Srcoll, scroll, scroll*, merkityksettömiä pikseleitä ruudulla. Siinä niitä menee. Page down ja next page.
Tai no, tuskin ne kuvan julkaisijalle ovat merkityksettömiä. Ainakin tahdon toivoa niin.
Mutta mitä enemmän kuvaan, sitä kauniimpana näen tämän maailman. Kuljen silmät auki ja huomaan pienetkin yksityiskohdat. Ymmärrän, kuinka nopeasti täydellinen hetki voi olla ohi. Tartun tilaisuuksiin hitusen nopeammin ja tunnen flown useammin. Mitä enemmän kirjoitan, sitä selkeämmin ajatus kulkee ja ymmärrän itseäni paremmin.
Jos nyt ihan totta puhutaan, elämä ilman blogia olisi astetta kurjempaa. Asukuvien ottaaminen tuntuu silti edelleen vähän liian egoistiselta ja mietin jatkuvasti ongelmaan jotain tyylikästä ratkaisua. Pointti kuvissa on asut, vaatteiden yhteensopivuus ja niiden istuvuus, en minä. Mietin kuitenkin myös oman pärstän julkaisemista, tai siis puntaroin sen herättämiä tunteita. En koe asiaa kohtaan mitään intohimoja (kamalaa, jos pitäisi tässä nyt jotain ilmeitäkin alkaa miettimään!), mutta päättömät asukuvat ovat nekin tyhmiä. Toistaiseksi olen ratkaissut ongelman tuijottelemalla lattiatasoon, mutta en tahtoisi vaikuttaa mököttävältä köyryniskaltakaan. En sellainen olekaan. Nauran nykyään enemmän ja kovempaa kuin ikinä. Joskus mietin, pitäisiköhän hävetä, kun nauran niin kovaa. Tarkemmin sanottuna mietin, häpeävätkö seuralaiseni nauruani. Mutta sitten tulen järkiini ja ajattelen, että hei, that's me, take it or leave it. Eihän tässä muuta voikaan kuin olla itsensä.
Joku viisas kirjoitti jonkun onnellisuutta käsittelevän blogipostauksen kommentteihin, että "Itse olen asettanut omat unelmat ja tavoitteeni niin alhaiselle tasolle, että voin toteuttaa niitä jokapäiväisessä elämässäni. Elän unelmaani päivittäin."
En tiedä onko tuohon edes mitään lisättävää. Itse olen onnellinen, kun saan kokata ja blogata. Inspiroitua ja toteuttaa itseäni. Istua alas ja antaa näppiksen laulaa. Rakastaa ja jopa raivota hulluna, tietäen, että minua rakastetaan silti huomennakin. Nähdä maailmaa ja oppia jatkuvasti uutta. Voi, miten paljon minulla onkaan vielä opittavaa!
Suurimman onnen tuovat kauniit sanat ja katseet, naururypyt ja pienet tassut. Niillä tahdon päiväni täyttää.
Tunnen päivittäin onnistumisen iloa ja olen lähempänä unelmaani, kun otan vähän iisimmin, teen parempia valintoja ja saan asioita hoidettua. Tulee sellainen fiilis, että yes, I can!
Ja ne alussa mainitsemani liian monet ajatukset.. tämän täysin estottaman kirjoittamisen jälkeen, en enää edes muista niitä. Tai muistan, että aloin kirjoittamaan ensin elämästä ja kuolemasta, globalisaatiosta ja tyyliin ihmisten tyhmyydestä. Mutta kirjoittamisen jälkeen maailma tuntuu vähän vähemmän pahalta paikalta. Taidan mennä tiskaamaan :)
Tai no, tuskin ne kuvan julkaisijalle ovat merkityksettömiä. Ainakin tahdon toivoa niin.
Mutta mitä enemmän kuvaan, sitä kauniimpana näen tämän maailman. Kuljen silmät auki ja huomaan pienetkin yksityiskohdat. Ymmärrän, kuinka nopeasti täydellinen hetki voi olla ohi. Tartun tilaisuuksiin hitusen nopeammin ja tunnen flown useammin. Mitä enemmän kirjoitan, sitä selkeämmin ajatus kulkee ja ymmärrän itseäni paremmin.
Jos nyt ihan totta puhutaan, elämä ilman blogia olisi astetta kurjempaa. Asukuvien ottaaminen tuntuu silti edelleen vähän liian egoistiselta ja mietin jatkuvasti ongelmaan jotain tyylikästä ratkaisua. Pointti kuvissa on asut, vaatteiden yhteensopivuus ja niiden istuvuus, en minä. Mietin kuitenkin myös oman pärstän julkaisemista, tai siis puntaroin sen herättämiä tunteita. En koe asiaa kohtaan mitään intohimoja (kamalaa, jos pitäisi tässä nyt jotain ilmeitäkin alkaa miettimään!), mutta päättömät asukuvat ovat nekin tyhmiä. Toistaiseksi olen ratkaissut ongelman tuijottelemalla lattiatasoon, mutta en tahtoisi vaikuttaa mököttävältä köyryniskaltakaan. En sellainen olekaan. Nauran nykyään enemmän ja kovempaa kuin ikinä. Joskus mietin, pitäisiköhän hävetä, kun nauran niin kovaa. Tarkemmin sanottuna mietin, häpeävätkö seuralaiseni nauruani. Mutta sitten tulen järkiini ja ajattelen, että hei, that's me, take it or leave it. Eihän tässä muuta voikaan kuin olla itsensä.
Joku viisas kirjoitti jonkun onnellisuutta käsittelevän blogipostauksen kommentteihin, että "Itse olen asettanut omat unelmat ja tavoitteeni niin alhaiselle tasolle, että voin toteuttaa niitä jokapäiväisessä elämässäni. Elän unelmaani päivittäin."
En tiedä onko tuohon edes mitään lisättävää. Itse olen onnellinen, kun saan kokata ja blogata. Inspiroitua ja toteuttaa itseäni. Istua alas ja antaa näppiksen laulaa. Rakastaa ja jopa raivota hulluna, tietäen, että minua rakastetaan silti huomennakin. Nähdä maailmaa ja oppia jatkuvasti uutta. Voi, miten paljon minulla onkaan vielä opittavaa!
Suurimman onnen tuovat kauniit sanat ja katseet, naururypyt ja pienet tassut. Niillä tahdon päiväni täyttää.
Tunnen päivittäin onnistumisen iloa ja olen lähempänä unelmaani, kun otan vähän iisimmin, teen parempia valintoja ja saan asioita hoidettua. Tulee sellainen fiilis, että yes, I can!
Ja ne alussa mainitsemani liian monet ajatukset.. tämän täysin estottaman kirjoittamisen jälkeen, en enää edes muista niitä. Tai muistan, että aloin kirjoittamaan ensin elämästä ja kuolemasta, globalisaatiosta ja tyyliin ihmisten tyhmyydestä. Mutta kirjoittamisen jälkeen maailma tuntuu vähän vähemmän pahalta paikalta. Taidan mennä tiskaamaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti