Posket punaisena

Näin unta, että liikuin julkisella paikalla yöhousuissani, happosade-paidassani, tukka todella sekaisin, jalassani kumpparit (eikä edes satanut), naama meikittömänä ja posket punaisena. Ja olin aivan tolkuttoman onnellinen. Unessani vähän mietin, että "oonko mä nyt tosissani, että liikun kaupungilla tän näköisenä", mutta sitten totesin, että "tää on Helsinki. Ei mitään väliä". (Tosin välillä Helsinki oli unessani New York.) Ja niinpä vain tiemme vei ihan pokkana erääseen suosittuun kahvilaan (jota ei kyllä ole olemassa). Ja ihmiset kohtelivat ihan kuin ihmistä konsanaan. Sanoivat "hei", "kiitos" ja "ole hyvä", eivätkä katsoneet kieroon. Fiilis unessa oli vähän tällainen, kuin tässä biisissä:

Biisi on muuten parempi ilman videota :D Laittakaa vaikka silmät kiinni. Vähän järkytyin silloin, kun näin videon ensikertaa. Mutta juu, tätä popitin autossani aamuisin vuonna 2008. (Perus Yle x:ltä tietty, kun kanava vielä oli kuunneltava.) Että jos joku siellä ihmettelee, mistä näitä biisejä revin.

...sellainen, että voi nostaa vaan kädet ilmaan ja antaa elämän kuljettaa. Kuin siili, joka käpertyy kaikkelta pahalta suojaan, olin minäkin unessani ihan soikeana. Kaiken pahan ulottumattomissa.

Ja viime päivinä olo on ollut todellisuudessakin aikalailla juuri sellainen. Laittaisin tähän kuvamateriaalia todistusaineistoksi, mutta viime aikoina Blogger on päättänyt alkaa todenteolla kettuilemaan minulle kuvanlaadun suhteen. Kuvat kertoisivat juuri nyt minun köykäisiä sanojani paremmin kaiken sen, mitä tahtoisin kertoa. (Mutta yritän tässä ongelmaa selvittää ja blogia muutenkin vähän muokkailla. Tää on nyt vähän vaiheessa. Tuo viime viikon auringonpaiste nimittäin vähän pilasi meitsin vesivärileikit ja dataussuunnitelmat, joiden lopputuloksen lupasin julkaista blogissa.) Viime päivinä olen vain lomaillut sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen hävittänyt kelloni ja ajantajuni, kadonnut rannalle, tuntenut flown ja palannut sieltä takaisin vähintään uudestisyntyneenä. (Julkaisen postauksia sitten jälkikäteen ajastettuna, kunhan saan hommat toimimaan.)

Koska tiedättekös mitä? Tätä minä todella tahdon tehdä. Olen lukenut kaikki postaukseni läpi ja oma epävarmuuteni vähän hävettää (mietin liikaa), mutta juuri silloin, kun jotain tahtoo oikein kovasti, juuri se tuntuu kaikista vaikeimmalta ja pelottavimmalta. Mutta ainakin nyt tiedän, että bloggaaminenkin sujuu parhaiten, kun sen tekee rehellisesti ja rennosti. Turhia miettimättä.

Vaikka olen viime päivinä ollut aivot narikassa enemmän kuin koskaan (viimeksi olin näin onnellinen vuonna 2010, jolloin todella tein kaiken juuri niinkuin itse halusin), mielessäni on ollut eräs ajatus. Se on ajatus, joka on päässäni joka aamu heti ensimmäisenä, kun herään.

Jokainen päivä on lahja. 

Ja yksinkertaisin tie onneen on kiitollisuus. Siksi tahdon vain bloggailla kaikesta kivasta pienestä ja hyvistä asioita. Tahdon muistaa kaikesta paskastakin vain hyvät puolet, lisätä hyvää elämääni entisestään ja olla kiitollinen ihan jokaisesta päivästä.

(Katsotaan, iskeekö elämän realiteetit sitten, kun rahat loppuu...)

Tänään olen esimerkiksi kiitollinen siitä, että on taas noin upea ilma ja että eräs kaverini opasti minua alkuun tässä tulevan pro-koodarin urallani ja sain muokattua blogitekstin riviväliä väljemmäksi. Ou jeah.

Niin, että onneksi

hullulla on halvat huvit :)