2012/05/29

Blogikriisit aiheuttavat ylipitkiä postauksia

Sunnuntain vaate-, ikä- ja läskikriisistä päädyin lopulta blogikriisiin. Tekee melkein mieli (taas kerran) aloittaa puhtaalta pöydältä. Vanhat postaukset ehkä vähän harmittavat, enkä ole enää varma tahdonko kirjoittaa blogia omalla nimellä ja pärställä vai mitä hä. Jos alottaisin uuden blogin, selittäisin kuitenkin vain samat asiat uudestaan. Ehkä entistä itsevarmalla otteella vain. Silti pähkäilen millaisia kuvia tahdon julkaista ja kannattaako edes kirjoittaa ihan kaikkea, mitä ajattelee. Mutta senkun selittää, niin kyllä ne ajatukset siitä selkenee.

Varaa viereen kahvi- tai teekupponen - tästä tuli vahingossa ylipitkä postaus. Jos et jaksa lukea, kuuntele edes loppuun laittamani kappale. Olen säästellyt sen laittamista blogiin pienen ikuisuuden, koska se on niin tärkeä minulle. Päätin, että tämän ylipitkän postauksen jälkeen bloggailen rennommalla otteella ja tämän jälkeen koittakoot blogissa uusi alku.


Kun aloitin kirjoittaa tätä blogia, olisi vain pitänyt rohkeasti kirjoittaa asuvansa Lauttasaaressa. Kertoa, että minulla on kiva poikaystävä ja suloinen pieni koira. Siinä oikeastaan kolme asiaa, joiden fiilistely antaa minulle päivittäin eniten energiaa. (Aiemmin mietin lähinnä, kuinka tarkkoja asioita tahdon itsestäni kertoa.) Vihaan Helsinkiä - tai siis olen aina ennen vihannut - mutta olen rakastunut Lauttasaareen. Tämä on maailman paras paikka ja minä olen onnekas paskiainen - varsinkin, kun maksamme melkein-merinäköalasta (vain pari puuta peittää suoran näkymän) 2/3 siitä, mitä yleinen vuokrataso täällä on. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että saan asua täällä. Kohta täällä on asuttu vuosi ja luonnon välitön läheisyys, merestä nyt puhumattakaan, on opettanut minulle uskomattoman paljon ja jopa muuttanut minua. (Tietenkin muutokseen on tarvittu myös muutaman siistin tyypin kohtaaminen, jotka ovat vaikuttaneet elämääni.) Lauttasaari on oma maailmansa, 10min keskustasta, mutta täällä vallitsee utopistinen rauha, jossa sieluni lepää.

Alunperin olen kotoisin sisämaasta, joskin järvien vierestä. Ollessani 11, muutimme "keskelle ei mitään", kauemmas kavereista ja keskustasta. Teiniangstini oli suunnaton. Kirosin vanhempiani ja vannoin, etten astu jalallanikaan ulos metsään. Lupaus piti melko hyvin kaikki ne 7 vuotta, jotka siellä asuin. Ympärillä oleva metsä ja luonto ylipäätänsä näyttäytyi synkkänä ja pelottavana. Nykyään päivän paras hetki on se, kun pääsen hiljaiseen aikaan Nestorin kanssa tuonne metsään meren rannalle lenkille. Voisin nuuhkia ilmaa ikuisuuksia, tuijotella lintuja ja tutkia päivittäin tapahtuvia muutoksia kasvillisuudessa ja kaikessa. Seisoa vain hiljaa ääretöntä merta ja taivasta katsellen. Täällä asuminen on opettanut ainakin sen, että täydellinen hetki menee ohitse salamannopeasti ja onni on jotain, joka tuntuu pienenä lämpimänä läikähdyksenä sydämessä. Sellainen uskomaton luottamus siihen, kuinka kaikki on hyvin. Vain muutos on pysyvää ja olen onnellinen jokaisesta pienestäkin hetkestä. Niitä hetkiä on syytä vaalia. En vaadi elämääni kummoisia ja oikeastaan nautin eniten elämän yksinkertaisuudesta. Jos olisin heti alusta alkaen kirjoittanut asuvani täällä, olisin ehkä useammin rustannut ylös ajatuksia niistä voimauttavista tunteista, joita tämä paikka minulle antaa. Tästä lähtien aion tehdä sitä enemmän ja rohkeammin. Aion vaikka halailla puita ja kertoa siitä, jos huvittaa! (Se olkoot tämän kesän tavoite :D Toinen on pyöräillä ympäri Lauttasaaren.) Vaikka elämässä kaikki muu olisi päin pyllyä, minulla on aina Laru.


Ei mikään kuva tee tälle paikalle oikeutta, mutta tässä näkyy meitsin fiilistelemiä joutsenia ja purjeveneitä :)


Toinen asia, josta tahtoisin kirjoittaa entistä rohkeammin, on vaatteet. En ymmärrä, miksi se on välillä niin vaikeaa. Ehkä se on se, kun on koko nuoruusikänsä saanut pukeutumiseen panostaessaan kuulla olevansa turhamainen hienostelija (ja sellaisten päässähän ei arvostelijoiden mielestä liiku mitään).Asukokonaisuuksien rakentaminen ja tyylien miettiminen on ollut lempipuuhani jo pienestä pitäen ja lapsuuden haaveammattini olikin (laulajan lisäksi :D) vaatesuunnittelija. Olen siitä onnekas, että perheellämme on ollut ns. taloudellisesti asiat hyvin, mutta usein sitä rakkauttakin on osoitettu rahalla. Onni on kai ollut jotain, jonka on voinut muka ostaa. Ilmestyessäni kouluun uusissa vaatteissa tai muuten enemmän laitettuna, sain lähes aina kuulla asiasta jonkinnäköistä vittuilua. Mutta sellaista se elämä yläasteella on; joko sinulle vittuillaan siitä, että olet rahaton tai siitä, että rahasta ei ole puutetta - tai ihan mistä vain. Maailmassa on aina idiootteja, joilla on tarve ylentää itseään muita alentamalla. Mitään tyhmiä yläastejuttuja suurempi merkitys on ollut kuitenkin entisen poikaystäväni sanomisilla, joka jaksoi muistuttaa minua pinnallisuudestani. Jaoinhan kuitenkin sen ihmisen kanssa kuusi ja puoli vuotta elämästäni ja kuvittelin, että hän tuntee minut paremmin, kuin kukaan muu. Epävarma teini sisälläni ajatteli, että kai mä sitten olen tyhmä, eikä päässäni kai sitten liiku mitään muuta kuin, mitkä kengät mihinkin asuun mätsäisi.

Myönnän kyllä, että elämässäni on ollut vaihe, jolloin olen yrittänyt täyttää tiettyä tyhjyyttä shoppailemalla ja olen upottanut ajatukseni mielummin vaatekasoihin, kuin siihen, mikä on oikeasti tärkeää (=hyvinvointi, läheiset, elämästä nauttiminen). Sittemmin omat arvot ovat muuttuneet melko rajusti ja pyrin lähinnä yksinkertaistamaan elämääni. Raha tai asioiden omistaminen ei tuo onnea. Ehkä sisälläni herännyt vihertävä cityhippi on alkanut itsekin uskomaan, että vaatteisiin ja ulkonäköönsä panostaminen on jotenkin tyhmää ja itsensä kuvaaminen vähintään pinnallista ja turhamaista. Tai jotain.

Ja kuvien laatu, noh, siitä en edes aloita. En edelleenkään ole varma, onko minusta aina poseeraamaan kameran edessä.


Ehkä blogihistorian ensimmäinen farkkukuva. Jatkossa ajattelin jatkaa tätä lattian tuijottelua asukuvissa, niin ei tarvii 500 kuvaa ottaa, jotta kehtais edes yhden julkaista.


Mutta maanantaina pätkäisin tukkani ja päätin, että se on nyt uus tukka - uus asenne. Tajusin, että olen panostanut itseeni ja hyvinvointiini aivan liian vähän ja päästänyt itseni aivan retuperälle. Viime kuukaudet on vaellettu sellaisessa harmaudessa, että jo äitikin huomasi synkkyyteni ja päätti kokeilla vanhaa lääkettä; hän laittoi tilille rahaa ja käski mennä ostamaan jotain kivaa "ihan kunnon kaupasta, eikä vaan kirppareilta!". Torstainahan tein työtä käskettyä ja painuin kaupoille. Tajusin kuitenkin pian, että sen sijaan, että keskityn vain siihen, mitä minulta puuttuu, on parempi vaalia sitä, mitä minulla jo on. Ikäkriisinikin päihitin tajuamalla, että ikä on vain numeroita ja jos tahdon, voin edelleen olla mieleltäni kuuma kahdeksantoistavuotias. Tänään vedin siis jalkaani uudet pillifarkut, sulloin pitsisukat sandaaleihin ja laitoin päälleni t-paidan, jota käytin ahkerasti pari vuotta sitten. Lisäksi päälle valikoitui isosiskon vanha ysärijakku ja kirpparilta ostettu grannylaukku. Meinasin ensin laittaa tennarit ja mustavalkoisen kangaskassin, mutta päätin, että ei tässä nyt ihan mitään teinejä enää olla.






Mutta jotain opittavaa minullakin teineiltä on; voisin ajatella vähän vähemmän. Ottaa tämän elämän vähän kevyemmin. Ei uusien vaatteiden ostaminen tai ulkonäköön panostaminen tee kenestäkään tyhmää. Jos kuitenkin pääasiassa suosin vaatteissani kierrätettyä ja edes silloin tällöin mietin tekojeni seurauksia, ei maailma kaadu ja kaikki sademetsät tuhoudu, jos joskus ostan myös uusia vaatteita. Tyylikkäät vaatteet ja raha eivät tee onnelliseksi, mutta kyllähän ne helpottavat elämää. Jos jo omistamani vaatteet ovat kerran liian pieniä, niin sen sijaan, että jäisin kotiin itkemään "läskejäni", ostan rehvakkaasti uusia, jos se kerran on mahdollista ja näen jotain todella kivaa, jota tarvitsen. Vanhatkin vaatteet pääsevät suurempaan käyttöön, kun välillä ostaa jotain, millä vähän päivittää tyyliään. Ei 23-vuotiaan tarvitse näyttää mummolta, vaikka heitä ihaileekin. Statementin voi tehdä kai H&M-paidallakin.


Tänään, itsevarmana uusissa hiuksissa ja asenteessani, astelin pitkin Helsingin keskustan katuja - varmaan ensimmäistä kertaa tuntematta minkäännäköistä ahdistusta. Tunsin, että tänne minä kuulun. Minä olen yksi tämän kaupungin 596 233:sta asukkaasta ja ihan tarpeeks tyylilyyli just näinkin. Ihmispaljoudesta huolimatta olin hyvällä tuulella ja eräs nainen jopa innostui UFF:lla juttelemaan kanssani tovin. (Sori äiti, vaatteet, joilla on menneisyys vaan inspiroi enemmän.)

Vain minä itse luon omat rajoitteeni. Jos minä olen onneton ja jään kotiin murehtimaan, minusta ei ole hyötyä kenellekkään. Blogin suhteen aion jatkossa postailla rohkeammin vaatteista ja jättää omien ajatuksien ja syvien tuntemusten jakamisen ja tämän tällaisen selfhelp-meiningin vähän vähemmälle. Se vaatii ihan hirmuisesti omien tuntemuksien ja toimintojen analysointia, enkä tiedä, viekö se loppujen lopuksi mihinkään. Kerron tarinaani mielummin vaatteiden kautta ja pidän rohkeasti kirjaa siitä, mitä tuli ostettua (ja oliko se oikeasti tarpeen). Tästä lähtien kirjoitan vastoinkäymisistä ja suruista vain mystisillä tekotaiteellisilla lauseilla, joiden sisältöä en ymmärrä myöhemmin itsekään. Koska vain hyvillä asioilla elämässä on todellista merkitystä, ei suruja ja murheita tarvitse enää myöhemmin muistellakaan.


Loppuun lupaamani kappale. Lähetän aivan järjettömän suuret kiitokset ihan kaikesta sille tyypille, jonka kautta tämän biisin löysin.


Lauttasaari - that's what's up! Hyvästit hyssyttelijöille ja latistajille!




Ps. Tiedän jo nyt, että höpinäni olivat ihan tyhmiä. Ovatpahan nyt ainakin lopullisesti ulkona systeemistä...

2 kommenttia:

  1. Sait sitä mitä toivoit - uuden lukijan. Kirjoitat ihanasti!

    VastaaPoista
  2. Kiitos :)

    Viime aikoina olen lukenut niin paljon tekstejä haaveista ja niiden toteuttamisesta, joten ajattelin uskaltaa "sanoa ääneen" nyt edes yhden pienen niistä. Siitähän se lähtee! Pitää vaan itse tehdä vähän duunia ja uskoa itseensä kovemmin (sekä muokata blogista vähän helpommin lähestyttävä, eikä kirjoittaa kilometripostauksia :D). Kohta on loma ja sitten on aikaa miettiä ja toteuttaa unelmiaan - niin pieniä kuin suuria.

    VastaaPoista