2012/04/29

Vähän Operaatio Hattarasta ja tytöstä sen takana

Leppoisan sunnuntain kunniaksi ajatustenvirtaa asioista, joista olen halunnut kirjoittaa jo kauan...

Asia ei sinänsä enää ole itselleni niin ajankohtainen. Tuntuu, kuin olisin vihdoin ja viimein herännyt talviunilta ja olen jälleen täynnä energiaa! Uskon kuitenkin, että asiat ääneen sanomalla ja pahatkin asiat tunnustamalla, ne ovat lopullisesti pois systeemistä. Siksi tahdon kirjoittaa tästä.




Myönnän ihan suoraan, että olen todella ristiriitainen ihminen. Tavoittelen tasapainoa ja kuitenkin elän draamasta ja suurista tunteista. Innostun milloin mistäkin ja heittäydyn uusiin projekteihin täysin rinnoin ja pistän peliin kaikkeni. Yhtälailla kuitenkin myös jonkin asteinen melankolia ja mustavalkoisuus ovat aina seuranneet matkassani. Olen täydellisyyden tavoittelija ja menen ääripäästä toiseen. Mitä suurimmallakin innolla alkaneet projektit (joista mielelläni matkan varrella paasaan kovaan ääneen) saattavat yhtäkkiä lässähtää kuin lehmänhäntä. Mutta tiedättekö mitä? Se on ihan ok. Oman ailahtelevuuden myöntäminen on rauhoittanut minua. Elämä on tänään tätä ja huomenna tota. It's not a big deal.

Yritän opetella täydellisyyden tavoittelun sijaan kohtuullisuutta mm. myöntämällä omat puutteeni (joita on kuitenkin turha jäädä sen enempiä vatvomaan). Kukaan ei ole täydellinen. Elämä on mustavalkoisuuden sijaan harmaan eri sävyjä. Ei ole olemassa pelkkää hyvää, aivan kuten ei tällaisen tavallisen tallaajan elämässä ole olemassa pelkästään mitään niin pahaakaan, ettei siitä nyt yhtään mitään hyvää löytäisi. Asioilla on aina kaksi puolta. Ahdistuksessaankin voi kokea onnea, vaikka se ehkä vähän absurdilta kuulostaakin. Onni ei mielestäni tarkoita sitä, että elämä olisi jatkuvaa ruusuilla tanssimista, vaan sitä, että ahdistuksen ja melankolian keskellä pystyy ajattelemaan, että kyllä mä tästä selviän. Niin kauan, kun on toivoa ja pystyy näkemään pahassa jotain hyvääkin, ollaan voiton puolella. Kuten olen aiemminkin kirjoittannut, kauneutta on kaikkialla, kun osaa vain katsoa.

Asioilla, joita ajattelemme, on taipumusta tuplaantua. Siksi minä rakentelen täällä Operaatio Hattarassa vaaleanpunaisia pilvilinnoja ja yritän kirjoittaa negatiivisten asioiden sijaan positiivisista jutuista. Kirjoitan niistä elämän pienistä iloista, niistä asioista, joilla on oikeasti merkitystä. Mutta täytyy tunnustaa, että minun mentaliteetilla varustettuna moisen positiivisuushömpän kirjoittaminen voi välillä olla aika raskasta, kun mieli heittelee milloin mihinkin. Kovasti olen yrittänyt määritellä ja vääntää postausta siitä, mistä Operaatio Hattarassa on kyse. Pitäähän nyt operaatiolla olla tarkoitus, missio, päämäärä. Mutta kun operaatio käsittää yhden selvän aihepiirin sijasta melkein koko elämän, on moisen määrittäminen vähän vaikea homma. Jopa Wikipediakin sanoo, että "elämä on moniulotteinen käsite, jolla ei ole yksinkertaista määritelmää." Kun yhtälöön lisätään vielä se täydellisyyden tavoittelu ja ajoittainen epävarmuus, voi tämä bloggaaminen olla joskus todella aikaa vievää hommaa.

Sara K. kirjoitti, että on mahdotonta puhua kurjuudesta ja kutsua luokseen menestystä. Minä olen kuitenkin sitä mieltä (yhdessä Elina Tanskasen kanssa), että elämä etenee sykleissä. Välillä on kurjempaa, välillä kivempaa, eikä kukaan meistä ole mikään yli-ihminen (vaikka välillä tuntuu, että pitäisi olla). Kun kaikkialla hehkutetaan täydellistä elämää ja jotain saatanan balanssia koko universumin kanssa, mielestäni tärkempää on kuitenkin rehellisyys. Vahva on se, joka pystyy myös myöntämään, että nyt ei jaksa. Kun pysyy rehellisenä itselleen, on elämä heti astetta helpompaa.

Kauniin ja sokerilla kuorrutetun kuoren (=se kuva, jonka mielellämme antaisimme muille ihmisille) alla meillä jokaisella on omat surut ja synkkyytemme. Käsittelemällä ensin niitä paskoja asioita, voi vasta sitten tilalle rakentaa jotain parempaa ja vahvempaa. On hyvä muistaa, että jaettu suru on puolikas suru (ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo).

Vaan eipä meitsillä just nyt ole hirmuisesti mitään suruja sydämellä. Yritän jatkuvasti ottaa tämän elämän vähän rennommin ja vihdoin alkaa meininki tuntumaan kevyemmältä. I'm alive! Mietin vähemmän ja annan mennä vaan! Ostan itselleni kukkia sen kunniaksi, että koulu on kohta ohi, aurinko paistaa, olen vähän siivonnut ja sain kiitettävästi kaappejani tyhjennettyjä. Sen sijaan, että meidän yksiössä olisi enää yhdessä epämääräisessä kasassa niin kyljellään makaava kirjahylly, kuin pieni ruokapöytäkin sekä kasa sekalaista roinaa (olisinpa ottanut siitä kaaoksesta kuvan), on tällä hetkellä jäljellä enää vain se kasa sekalaista roinaa. (Enkä aio välittää, että tuo äsköinen oli kieliopillisesti mahdottoman pitkä lause) Vuhuu!


Hallittu kaaos takana

Ja jottei tämä homma menisi nyt liian pitkäksi ja vakavaksi, laitetaan loppuun vähän kepeää musiikkia! Randombiisi muutaman vuoden takaa. Tätä on joskus popitettu autossa kovaaaaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti