2012/04/25

Sotaupseerista merikapteeniksi

Juu, täällä se meitsi vaan kirjoittelee pitkästä mustasta villakangastakista, kun aurinko porottaa jo lähes täydellä teholla. Mut just siks kirjoitankin, koska synkeänä ja sateisena tiistaina taisi olla viimeinen kerta, kun sain pukea takin ylleni. Siis viimeinen kerta ennen syksyä. (Oh, kuinka rakastankaan syksyä! Mutta ei mennä vielä ihan niin pitkälle..) Ihan niin kylähullu en ole, että olisin enää näihin aikoihin vaeltanut missään paksussa villakangastakissa, vaan kyseinen takki on ennemminkin syys-/kevättakki. Mutta nyt lienee takin aika siirtyä varastoon odottamaan viileämpiä kelejä.

Oh, tulen kaipaamaan tätä! Takista on nimittäin muodostunut hyvin rakas. Se on haarniskani, joka suoristaa ryhtini, ratkaisee minkätahansa vaatekriisin, suojaa tuulilta ja tuiskuilta ja saa minut tuntemaan itseni voittamattomaksi.


Tässä vissiin pakahdun onnesta.

 On tamppii, polettii ja halkioo. Ja kova tuuli.

Minulla on välillä vähän vaikeuksia selvitä tuosta Helsingin tuulesta asiallisesti hulmuavien helmojeni kanssa. Pitkä musta villakangastakki on kuitenkin ollut täydellinen ratkaisu ongelmiini. Kangasta löytyy sen verran paljon, ettei sitä tuuli ihan miten vaan riepottelekaan, eikä minun tarvitse enää pelätä tekeväni myrskyissä marilynejä. Takki päällä setti on kunnossa päästä varpaisiin ja näytän ulospäin aina suurinpiirtein asialliselta ja huolitellulta jopa tukka sekaisin (pitäähän sitä nyt rennostikin ottaa) tai vaikka takin alla olisi maailman överein prinsessamekko. Voin sipsutella eteenpäin koroissani ja olla silti vakavasti otettava, eikä mulle parane vittuilla. 


Syvällä sisimissäni olen nimittäin vähän sellainen romantikko tai ainakin tosi herkkä. Joidenkin ihmisten mielestä kuulemma liiankin herkkä ja jopa huumorintajuton. Sellaisessa seurassa on aika vaikea yrittää alkaa yhtäkkiä vitsejä vääntämään, joten kompensoidakseni omaa epävarmuuttani, olen joskus ollut hyvinkin vakava. You know, sellainen nuori vihainen nainen, joka kuuntelee angstimusiikkia, verhoutuu mustaan ja haistattelee ympäriinsä. Jos ihmiset ympärillä eivät ymmärrä on helpompaa esittää olevansa kylmä ja kova, kuin näyttää herkkyytensä.

Onneksi sitä on tähän ikään mennessä tajunnut, että ei kannata hengata sellaisten mulkkujen kanssa, jotka eivät ymmärrä ja joiden seurassa ei voi olla täysin oma itsensä. Minun enää tarvitse esittää olevani kovis tai olla vittumainen muille. Voin jättää arvostelijat omaan arvoonsa ja olla vapaasti juuri niin hölmö ja herkkä kuin olenkin.


Ennen ja jälkeen


Takin nappien vaihtaminen oli ehkä paras idea ikinä! Nappien vaihtaminen todistaa myös täydellisesti, kuinka pienillä asioilla on suuri merkitys; takki muuttui hetkessä uhmakkaan sotaupseerin takista päämäärätietoisen merikapteenin takiksi. Mustat muovinapit ohuilla kultaisilla reunuksilla tuovat takkiin ajatonta klassisuutta ja ovat pehmeämmät ja hillitymmät, kuin vanhat hopeanväriset metallinapit. Kaksikymmentäkaksi nappia (joista on ompelematta vielä 8... Siksi tämä postauksen tekeminen ja kuvien ottaminen on vaan venähtänyt ja venähtänyt, kun ajattelin, että ehkä voisin joku päivä ommella ne loputkin napit.. mutta enhän sitä sitten tehnyt. Katsokaas, kun hiljaa hyvä tulee...), jotka maksoivat lähes yhtä paljon, kuin kokonaan uusi takki (jos nyt vähän liiotellaan), hankin Hakaniemen hallin Punaisesta langasta ja voi vitsi, se myyjä osas duuninsa! Koska rakastan ihmisiä, joista huokuu asiantuntemus ja intohimo työtänsä kohtaan, tahdon blogata tästä nappiasiasta tarkemmin. Opin nimittäin itsekin jotain uutta, jonka tahdon kanssanne jakaa.





Ongelma takissa alunperin (liiallisen militantti-lookin lisäksi) oli napit, jotka irtoilivat jatkuvasti. Ensin kirosin mielessäni sen ihmisen (vai koneen?), joka napit oli ommellut. Seuraavaksi sain syyttää ihan vain itseäni, kun useammankaan uudelleenkiinnittämisen jälkeen kovemman rasituksen alle joutuvat napit eivät pysyneet takissa tai alkoivat hiljalleen roikkua rumasta. Niinkuin tähän tyyliin.




Lopulta tulin siihen tulokseen, että jos ompelisin takkiin napit, joissa olisi yhden rei'än sijaan neljä reikää, niinkuin sellaisessa "perinteissä napissa" on, napit pysyisivät takissa paremmin. Marssin Punaiseen lankaan, jossa valikoimaa oli mukavasti, mutta en kuitenkaan löytänyt mieluisia nappeja. Kaikki kivat napit olivat juuri tuollaisia "yhden reiän nappeja" niinkuin takin alkuperäisetkin napit. Meinasin jo luovuttaa, kunnes myyjä tuli kysymään tarvitsisinko apua. (Propsit muuten myös siitä, että asiakkaalle annetaan tarpeeksi aikaa ihmetellä itsekseen. Inhoan yli-innokkaita myyjiä!) Hän osasi opastaa, että vika on varmastikkin metallinapin liian terävässä reunassa, joka hankaa ompelulangan poikki. Usein sitä tulee kuvitelleeksi, että metalli olisi kestävämpää ja kaikinpuolin parempaa, kuin muovi, vaan tässä nappiasiassa homma taitaakin olla ihan toisin päin. Eli eipä parane olla liian kova ja terävä.

Sanomattakin lienee selvää, että homma pätee elämässä noin muutenkin.


Siksi en enää aio marssia eteenpäin vihaisena ja uhmakkaana. Olen mielummin lempeä merikapteeni, joka ottaa avosylin vastaan sen, mitä tulee ja lipuu tyynenä ja tyytyväisenä maailman merillä. Minua eivät enää ihan mitkä tahansa pikkumyrskyt heilauta, sillä suuntani on selvillä.


Loppuun musiikkia vuosien takaa. Tätä on kuunneltu tässä kuussa paljon. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti