Tänään ei haittaa mikään

Ooh, tänään aamulla radiosta tuli niin hyvää musiikkia, että yliopistolle saapuessani olisin voinut halata jokaista vastaantulijaa. Tentti ei mennyt kovinkaan hyvin, mutta takaisin ajaessani jatkoin jammailuani ja olisi tehnyt mieli tunkea pää ulos ikkunasta ja tuntea tuuli kasvoillani. Tyydyin kuitenkin vain nojaamaan auton penkissäni taaksepäin, pitämään tiukasti ratista kiinni ja huutamaan wiiiiii! :D (Joskus hävettää myöntää, mutta rakastan yksityisautoilua. Ratin takana saa jammailla, huutaa ja laulaa sielunsa kyllyydestä, enkä todellakaan edes välitä, vaikka joku näkisi.) Olo oli kuin pikkulikkana, kun pöyrä on pitkän talven jälkeen kaivettu varastosta ja hiekotuskivet sen kun kolisee lokasuojiin ja pyörän vanteisiin. (No okei, pyöräilyä ja autolla ajoa on aika vaikea verrata toisiinsa, mutta ymmärtänette kuitenkin pointin.) Kaupunki alkaa heräilemään henkiin ja Helsinki näyttää jälleen melkein siltä ihanalta kaupungilta, jonne viime kesänä muutin. Sturenkadulla tuoksuu kahvi ja katselen jugendtalojen yksityiskohtia kuin ensimmistä kertaa. Punaiset liikennevalotkaan eivät haittaa, kun saan jäädä ihmettelemään Töölönlahden toisella puolella auringonvalossa kylpevää Tuomiokirkkoa ja bussipysäkeillä odottavia ihmisiä. Kohta niillä on jo kevättakit päällä, hienoja tennareita ja hulluja korkoja. Viimeistään Lauttasaaren sillalla tiedän olevani kotona ja naamalleni leviää hölmö, onnellinen hymy.

Vaikka liikkuminen Helsingissä ei olekaan vielä mikään itsestäänselvyys (älä kysy multa, mikä ratikka menee mihinkin) ja keskustaan menemistä välttelen yleensä viimeiseen asti, väittäisin kotiutuneeni tähän kaupunkiin naurettavan helposti. Alle vuoden asumisen jälkeen, voin tuskin sanoa Helsinkiä vielä kotikaupungikseni, mutta olen varma, että meillä tulee olemaan yhdessä vielä monta hyvää hetkeä. Ihmisiin en ole vielä hirveästi tutustunut, eikä täällä muutenkaan asu kovin montaa tuttua, mutta se ei haittaa. Helsingissä on jotenkin sellainen fiilis, että mahdollisuudet ovat rajattomat. Imen itseeni tyhmiä slangisanoja hävettävän helposti ja voisin nuuhkia meri-ilmaa loputtomiin. Vertailun vuoksi mainittakoot, että Lahdessa asuessani pidin alussa aina tiukasti huolen, että sanon asuvani Lahdessa (ei Lahessa, niinkuin truu lahtelaiset sanoo). Vasta ehkä kahden ja puolen vuoden asumisen jälkeen aloin päästellä moista sammakkoa suustani. Sitä tässä kai yritän sanoa, että on niin mahtavaa, kun Helsingissä taas ei ole mitään väliä miten puhun, mitä sanon tai miltä näytän. Voin todella nostaa kädet ilmaan ja huutaa wiiiii niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin, eikä se olis niin justiinsa.

Voisin toki höpötellä Helsingistä pidempäänkin, mutta koko päivähän tässä menisi. Tentit eivät tosiaan ole vielä ohi ja fysikaalisen kemian kiehtova maailma odottaa minua jo. Loppuun vielä sitä hyvää aamulla tullutta musiikkia, jonka avulla selviän vielä viimeisestäkin luku-urakasta. Päivä ei voi olla huono, jos se alkaa Tribe Called Questillä!

Siispä toivoitan kaikille - naisille erityisesti - ihanaa, stressitöntä ja aurinkoista torstaita! Tänään on vähän sellainen fiilis, että rakkaus pelastaa maailman tai jotain muuta koko maailmaa syleilevää :D Ou jeaaah. Voiton puolella ollaan kohta.