Kun tässä nyt on valitettu tästä pimeydestä ihan tarpeeksi, niin tänä aamuna heräsin valoisassa huoneessa ja päätin, että teen kaikkia niitä asioita, joita en viikolla ehtinyt. Tai ainakin yritän. Edes jotain sinne päin.
Tiedättekös, olen oppinut jotenkin kierolla tavalla rakastamaan maanantaita. (Ja siis nyt, kauneimpana lauantaiaamuna, voisin tehdä ihan mitä vain, niin minä kirjoitan maanantaista. Huh huh) Maanantai on se päivä, kun on saanut viikonloppun ajan vähän tuulettaa ajatuksiaan ja tuntee kuinka kaikki on mahdollista. Joka maanantai ajattelen, että tämä on se viikko, kun laitan asiani viimeistä myöten järjestykseen. Otan itseäni niskasta kiinni ja elämäni muuttuu (vaikka kirjoitin, kuinka kaikki on hyvin nyt, perfektionisti sisälläni tuntuu aina vaativan pientä pilkun viilausta kaikessa). Ja eihän se ikinä mihinkään muutu. Ainakaan dramaattisesti.
Mutta tajusin, ettei sen tarvitsekaan. Perfektionisti sisälläni voisi olla jo hiljaa.
Koska sunnuntaisin, miettiessäni kulunutta viikkoa, lasken yhteen aina vaan kivempia juttuja ja sattumuksia. Tuli ehkä taas vähän huudettua jollekin turhaa, elettyä hunningolla, syötyä mitä sattuu, lintsattua vähän koulusta, enkä edelleenkään saanut niitä keittiön kaappeja siivottua. Silti tuntuu siltä, että takana on oikein mainio viikko. Joka viikko on lähes aina ollut edeltäjäänsä parempi, jos osaa kokonaiskuvaa katsoa. Joka sunnuntai tuntuu, että olen saanut aikaan jotain vähän parempaa. Vaikka en nyt sitä biokemian kirjaa jaksanutkaan oikeasti lukea, ainakin lainasin sen (ja sen lukeminen olisi siis ainakin ollut mahdollista). Vaikka en joka päivä jaksanutkaan keksiä mitään mullistavaa kokattavaa, en ainakaan eineksiin turvautunut. Ja vaikka en saanut viikolla pimeydessä kuvattua tätä eilistä "päivän asua", tein sen tänää. Pieniä juttuja, joista tulee hurjan hyvä fiilis. (Siis kattokaa nyt tota valoa noissa ekoissa kuvissa!! Unbelievable!! Riemuitsen jo pelkästään siitä, että kuvien laatu paranee.) Aika lahjakkaasti siis toteutan elämässäni nykyään periaatetta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ehkä kohta teen asioita jopa ajallaan!
Siksi sanoin vihdoin keskiviikkona ei ihmiselle, jolle olisi pitänyt sanoa ei jo aikoja sitten. Puhelimen toisessa päässä vastasi närkästynyt ääni, joka sanoi topakasti "moikka" ja puhelun jälkeen meinasin tietenkin ensin alkaa itkemään ja suunnittelin jo soittavani äidille. Samantien siinä hetkessä minut valtasi outo vapaus ja tajusin, ettei tässä nyt todellakkaan ole syytä itkeä. Taisin olla ehkä jopa vähän ylpeäkin itsestäni. Loppuviikosta en siis antanut enää minkään puristaa enkä kiristää! Verhouduin pehmeisiin neuleisiin ja lämpimiin ajatuksiin. Perjantaina vedin jalkaan poikaystävän farkut ja yhdistin sen överisöpöön Topshopin neuleeseen. (Btw, ajattelin laatikon ulkopuolelle ja puin alla olevan t-paidan väärinpäin, jotta t-paidan kaula-aukko ei rikkoisi ihanan pitsirusetin linjaa.)
Torstaina oli muuten vaan jotenki tosi äijä olo. Johtuen ehkä tuosta löysästä palmikkoneuleesta ja kampauksesta, joka muistutti mielestäni lähinnä 50-luvun miesten torttua. Jalassa oli pillifarkut ja tennarit, joilla askeleet kävivät keveästi. Torstain asun kuvasin sentään ihan oikeana päivänä. (Huom, luonnonvalossa sisällä klo 16! Mielestäni aika hurjaa!). Vähän on hämärää, mutta tuntuu, että kamppailussa pimeyttä vastaan ollaan pikkuhiljaa jo voiton puolella. Päivät tuntuu pidemmiltä ja pimeys vähän vähemmän pahalta.
Perjantaina popitin autossa tätä ja mietin, että on ihan ok, vaikka välillä miettiikin tyhmiä. Ihan alunperin biisi on muuten vuodelta 1959.
Entistä valoisampia päiviä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti