Otan aikani

Viime päivinä on tuntunut siltä, että maailma on ihan liikaa. En pysty käsittelemään tätä kaikkea. Kyseessä on vyyhti, joka on lähtenyt käyntiin pienen pienistä asioista aiheuttaen lopulta sen, että tuntuu, etten kykene enää toimimaan. Olen joutunut hieman pakottamaan itseäni tekemään asioita, joita en ihan välttämättä olisi halunnut tehdä. Vammailuistani huolimatta, on tullut superhyvä fiilis siitä, että tein sen kaiken. Ehkä pystyn joskus tekemään sen kaiken ihan ilman mitään vammailuja.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niinkin pieni asia, kuin se, että ei ole päässyt kunnolla lenkkeilemään ja nollaamaan ajatuksia, on saanut minut voimaan tosi pahoin. Asumme ihan täydellisessä paikassa, mutta nyt tällä hetkellä ei ole oikeasti yhtäkään lenkkireittiä, jonka voisin tehdä ohittamatta rakennustyömaata. Myös talossamme on jatkuvasti jotain remonttia meneillään ja tuntuu, etten saa hetkeäkään rauhaa. Toki voisin mennä rantaan lenkkeilemään, mutta mereltä puhaltava raaka tuuli vain lisää kaipuuta jonnekin muualle. Ensimmäistä kertaa ikinä tässä paikassa tunnen jotain, jota voisi kutsua koti-ikäväksi. Tämä paikka ei ole tuntunut siltä samalta, jonka fiilistely on aina ennen antanut minulle energiaa.

Noh, kunhan edes naapuritalon piha valmistuu ja koneet katoavat meluamasta, tiedän, että heti helpottaa.

Itseasiassa juuri tällä hetkellä olen kuitenkin aivan suunnattoman täynnä energiaa täynnä ja tahtoisin kirjoittaa vaikka ja mistä! Päätin, että pitää miettiä vähän vähemmän. (Vaikka toki olen hokenut sitä täällä blogissakin jo miljoona kertaa, mutta joskus sitä vaan tarvitsee sen miljoonannen yhdennen kerran, kunnes jonkun asian todella oivaltaa.) Olen kyllästynyt ainaiseen jahkailuun ja ihan esimerkkinä vaikka jatkuvaan copy pastella leikkimiseen! Jouduin nimittäin pitkästä aikaa kirjoittamaan esseen ja niin paljon, kuin aihe minua kiinnosti ja kirjoittamista rakastan, se tuntui välillä ihan älyttömältä pakottamiselta. Niinkuin tämä bloggaaminenkin. Pitäis vaan kirjottaa just se, mitä sillä hetkellä ajattelee. Kunnon ala-astepäiväkirja-meiningillä. Olen sitä paitsi tullut siihen tulokseen, että suurin viisaus asuu oikeasti lapsissa. Ne on niin ihanan aitoja, elävät hetkessä ja tekevät just niinkuin huvittaa. Ehkä kannattais ottaa mallia. (Tosin ehkä ne myös just siks onkin välillä niin pelottavia ja vaikeasti käsiteltäviä.) Elämän ei tarvitse olla suorittamista, jossa ei voi antaa kellekkään mitään, ennen kuin se on jotenkin täydellinen. Ei kaikkea tarvitse aina hioa loppuun asti. Pitäis antaa tilaa kehittymiselle. Virheiden ja epäonnistumisten täytyisi olla kaikille luvallisia. Voi, kunpa sen oppisin, olisin varmasti  yksi maailman onnellisimmista ihmisistä.

Jep. Voisin jatkaa jaaritteluani vaikka tuntikausia, mutta tänä aamuna aloin askartelemaan siskolle korttia jo ennen aamukahveja (uppouduin numeroiden leikkaamiseen niin, että hommasta ei kuitenkaan vielä tullut valmista. Nautin kuitenkin joka saakelin sekunnista ja tuhersin melkein itkua. En tiedä onko mahdollista, että ihminen voi olla näin liikuttuneen onnellinen siitä, että nyt on loma.) ja sen jälkeen jumituin tunniksi metsään hortoilemaan, kun hemmetti, uskokaa tai älkää, mutta siellä ei tuullut! Ainakaan kovin pahasti. Tuuli oli toki kylmä, mutta tällä kertaa edes inhimmillinen. Heiluin siellä melkein tunnin ja nyt olen enemmän aivot narikassa, kuin viikkoihin.

Oh, ihanaa.

Kaiken kruunasi se, että löysin askartelujuttujeni seasta tulostettuja lyriikoita, joiden seassa oli myös tämän Smashing Pumpinkin kappaleen sanat. Toistamiseen en enää tahdo unohtaa tätä.

Sori, joudun perumaan äsköisen. Kaiken nimittäin kruunasi se, että aurinko alkoi paistamaan. Huomasin sen kuvioista, jotka aurinko piirsi seinille.

Feels like home after all.

Kuvittelin, että olisin tähän kellonlyömään mennessä tehnyt jo vaikka mitä. Kuten tiskannut, käynyt vähän asioilla, tehnyt mysliä ym. Mutta ei se mitään. Näin oli parempi. Otin aikani ja tein just niinkuin huvittaa.