Tyttöjen juttuja

Minulla on sellainen kova yritys ja tahto pitää blogia, mutta aina se ei onnistu ihan ajallaan.

Oikeasti aloitin tämänkin postauksen näpyttelemisen jo viikko sitten. Olisin kertonut, kuinka sunnuntaina leivoin vaaleanpunaisen kakun ja kiljuin olevani maailman onnellisin tyttö. Olisin kertonut, kuinka fiilareissa jaksan raahautua toiselle puolelle kaupunkia, vaikka minulla olisi vain yksi luento. Ihan vain siksi, että satun tykkäämään opiskelusta just nyt niin paljon! Asiaa on auttanut se, että olen lopettanut pähkäilemästä, olenko oikeassa paikassa, enkä ota opiskelusta stressiä. Hyväksyn sen, että teen just vaan sen verran, mitä huvittaa. Ja kas, kummaa! Yhtäkkiä alkaakin huvittamaan ja väännän jotain vapaaehtoisia kotitehtäviä ihan fiilareissa.

Olisin kertonut äitini tekemästä vanhasta neuleesta ja kuinka vahingossa syntynyt kahden eri vaalean neulepinnan yhdistelmä sai ensin kulmani kurtistumaan ja seuraavassa hetkessä olinkin siitä jo ihan innoissani. Rikoin jopa röyhkeästi kirjoittamatonta sääntöäni siitä, kuinka korujen sekakäyttö ei ole suotavaa. Nyt sekoitin ronskisti hopeaa, pronssia ja kasan muita hilavitkuttimia keskenään.

Maanantai-iltana ehdin kuitenkin kiljua naama punaisena jo ihan muuta kuin onneani.

Tiistaina puna nousi poskilleni lähinnä häpeästä. Koko viikko meni itkeskellessä, syystä yhdestä jos toisestakin.

Tänä maanantaina kasvoillani oli sen sijaan kaunein meikki ikinä, eikä punaisista silmistä tai tummista silmänalusista ollut silloin enää jälkeäkään. Päässäni oli tuhat pinniä ja huuleni väpättivät jännittyneinä. Illalla pesin kasvoni ja tunsin suurta helpotusta. Kaikesta kuohunnasta huolimatta, taisin päällimmäisenä tuntea outoa lämpöä, ymmärrystä ja kiitollisuutta. Syystä aika monestakin.