Olen taas kovasti koittanut kirjoittaa. Aloittanut moneen otteeseen, antanut ajatuksen hautua ja pyöritellyt hajanaisia lauseita edestakaisin. Olen miettinyt, miksi tietynlainen herkkyys on tässä maailmassa pahe ja estetiikan vaaliminen koetaan turhamaisuudeksi ja pinnallisuudeksi? Asioiden arvo mitataan rahassa ja menestyksen määrässä. Aina pitäisi olla oikeassa, tehdä asiat paremmin ja omaperäisemmin, kuin kukaan muu. Pitää niin kovasti pyrkiä olemaan Joku tai jotain.
Mitä jos vain olisin?
Ihan tässä ja nyt.
Olisin hiljaa ja nostaisin katseen ylös ja kuuntelisin, kuinka tuuli leikkii vielä hetken puiden lehdissä. Voisin vain nauttia ihan siitä omasta pienestä elämästä. Unohtaisin tarpeeni päteä ja kritisoida. Olisin just niin naurettava ja ristiriitainen hihhuli kuin huvittaa. Oikeastaan herkkyys vaatii melkoista rohkeutta. Kyllä jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeaa on pistää itsensä likoon ja kertoa toiselle rakastavansa, kun ei voi olla vielä ihan varma toisen tunteista. Sitä pelkää tekevänsä itsestänsä jotenkin hölmön.
Jos vain löytäisin sanat, kertoisin ehkä siitä onnesta, jota hetkittäin koen. Siitä tunteesta, jonka olen jälleen löytänyt ja jota toivon osaavani vaalia aina. En tahdo sen enää koskaan peittyvän kiireen, paineiden tai turhien velvollisuuksien alle. Maailma on niin kaunis, etten tahdo missata siitä hetkeäkään.
Tuota Yonan biisiä on kommentoitu youtubissa näin: "ihana kappale, joka sopii tekotaiteellisille hipeille". Jep :p
Olen murehtinut turhia, ahdistunut päivien juoksusta ja syönyt liikaa maitosuklaata. Onneksi joku sanoi, että "mitä sitten?" Niinpä. Mitä sitten?! Kaikki on hyvin. Äitikin ihmetteli, mitä oikeen mietin niin kovasti "kun ei se elämä oo niin ihmeellistä."
Tänä aamuna kuvittelin, että ulkona sataa. Pyörin peilin edessä pienen ikuisuuden miettimässä, minkä kanssa puen vadelmanpunaiset hai-saappaani, jotta selviän päivästä varpaat kuivana. (Joo, mun elämä on vaikeeta.) Kun vihdoin ja viimein olin valmis lähtöön, tajusin katsoa ikkunasta ulos. No eihän siellä mitään satanut! En tiedä, mitä kuvittelin!
Tarinan opetus lienee siinä, että älä usko mitään, ennen kuin otat itse asioista selvää. Niin säästyy heittämästä hukkaan monta minuuttia ja hetkeä (ja pahimmassa tapauksessa vuosia).
Hai-saappaat vaihtuivat samantien näihin
Vaaleanpunaisiin mokka-avokkaisiin, jos mihin, kiteytyy tämä hetken herkkyys ja elämän ohikiitävyys.
Kyllä. Ihan tosi. Olen tosissani.
Omani olen ostanut vuonna 2006 Biancosta ja kastelin ne sateessa ensimmäisen käyttökerran aikana, mutta ne ovat silti lempikenkäni hitusen kärsineestä ulkonäöstään huolimatta. Suomen sääoloissa kyseisille kengille kertyy käyttökertoja per vuosi aivan liian vähän! Mutta silloin, kun vedän ne jalkaani, päivä on täydellinen ja maailma heti kauniimpi. Olin siis tänään ihan huippuonnellinen, kun tajusin, että voin ainakin vielä kerran tänä syksynä sujauttaa kengät jalkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti