Olen stressannut ensimmäisistä tenteistä ja päästänyt itseni ihan hunningolle. Olen ollut kauhusta kankeana etenkin fysiikan tentin suhteen ja olen pyöritellyt erilaisia kaavoja ja numeroita jo unissanikin. Näin mm. painajaisia siitä, että rakkaus piti laskea matemaattisella kaavalla. "Mutta eihän niin voi tehdä!", itkin unessani ihan paniikissa. Ei rakkautta pysty niin yksinkertaistamaan! Ei pienille hymyille ja kosketuksille voi antaa mitään lukuarvoja, jotka pitäisi sitten sijoittaa oikeassa järjestyksessä johonkin yhtälöön, eikä loppusummaa pysty esittämään nätisti merkitsevien numeroiden mukaan pyöristettynä! Ihan kamala painajainen!
Seuraavana päivänä nostin katseeni ylös tenttikirjoista ja ikuistin tämän näyn. Meininki on meinaan ollut viime viikon lähinnä tällaista.
En tiedä, miten selviäisin, jos pöytä olisi yhtään pienempi. Kahvikupit vaan kasaantuu (yhdessä muffinsipapereiden kanssa) ja Art of Raw Food-kirja tossa pöydällä on lähinnä huono vitsi. Alkoi vähän huvittamaan tää mun meininki.
Olen nimittäin joskus saarnannut jonkun ruokaideologian puolesta ja pitänyt aiheesta ihan blogiakin. Seuraavassa hetkessä keskityin nimenomaan reseptien postaamiseen ja leikin jotain ruokabloggaajaa. Siinä sitten kuvattiin ja postattiin reseptejä milloin mistäkin ja ostoslistalle kirjoitettiin kaikkea kallista ja usein jotain erikoistakin. Ruokaa saatettiin valmistella ja suunnitella tunteja. Minulla oli aikaa miettiä tekisikö tänään omin pikku kätösin perinteisiä kaalikääryleitä ihan alusta loppuun vai perehtyisikö aidon hollandaiskastikkeen saloihin. Koko komeuden viimeisteli tietenkin aina tuoreet yritit, koska pitäähän nyt reseptipostauksien kuvien näyttää hyviltä. Päälle piti vielä pitää asiasta kovaa meteliä, koska sellaisia Hyvän Asian Lähettiläitähän tämä maailma tarvitsee ja mikä nyt olisi tärkeämpää kuin Aito Ruoka.
Huhhuh.
Ei ihme, jos jengi ahdistuu ja tuntee huonommuutta siitä, että vetää joskus pakastepizzaa tai kastike lihapullille tuleekin suoraan pussista, kun asioista puhutaan niin ehdottomasti. Tämä on hyvä, ainut oikea tie, ja kaikki muu on ihan pyllystä. Hyviä ihmisiä ovat sellaiset, jotka eivät teolliseen "moskaan" koske ja jotka muistavat aina hymyillä ja meditoivat vähintään kerran viikossa. Plussaa saa vielä huolitellusta ulkonäöstä.
Mainitsinko, että leikkiessäni ruokabloggaajaa asuin yksin ja olin ajoittain työtön? (kuulostipa kurjalta.. olin kyllä onnellinen olooni silloinkin ja ruoanlaitto on edelleen yksi lempiharrastuksistani :D) Silloin aikaa tuollaisten asioiden miettimiseen oli vähän enemmän. Jos nyt ollaan ihan rehellisiä, niin tällä hetkellä toi kiinankaali-ananassalaatti on varmaan freeseintä, mitä oon syönny viikkoon.
Ja voi, kuinka vapauttavalta tällaisen postauksen tekeminen tuntuukaan! On paljon kivempi tehdä tällaisia rehellisiä postauksia, kuin esittää, että meillä syödään aina vaan itsetehtyä ja tuoretta. Jepjep. Naama peruslukemilla.
Ihan yhtälailla, kun rakkauden arvoakaan ei voi laskea matemaattisella kaavalla, ei elämäkään voi olla niin yksipuolisen ihanaa ja täydellistä, mitä esim. blogimaailma antaa ymmärtää. Oikeeseen elämään kuuluu myös ne surut ja murheet ja elämässä on erilaisia kausia, eikä joku ruoka voi olla aina prioriteetti numero yksi mielessä. Eikä sen pitäisi ollakaan! Onnikin on nimenomaan niitä pienen pieniä hetkiä, eikä jotain, mitä pitäisi niin vimmatusti tavoitella.
Siinä missä me ensin syytämme mediaa epärealististen ihanteiden luomisesta ja seuraavaksi teollisuutta "meidän myrkyttämisestä", sorrumme lopulta ihan itse syyllistämään toisiamme (ja itse itseämme) kirjoittelemalla tänne nettiin jostain kiiltokuvamaailmasta, jossa kaikki on aina niin ihkua ja "aitoa". Saarnaamme ja sanelemme sääntöjä, joiden mukaan elävä ihminen on arvokas. Maalaamme muille ihmisille kuvia pilvilinnoista niin blogien kuin facebookin välityksellä, kun oikeesti ihan jokaisella meistä on päiviä, jolloin kyyhötämme sohvan pohjalla rikkinäisissä verkkareissa syömällä teollista jäätelöä suoraan purkista.
Kukaan ei vaan bloggaa siitä, koska nyt pitää olla onnellinen ja valittaminen on ihan out.
Uskottavuushan tässä menisi, jos sellaista tunnustaisi!
Arvatkaas mitä?! Olen elossa - einessafkasta huolimatta - ja pääsin jopa fysiikastakin läpi! Nyt on tentit ohi ja nyt saa vaan nauttia päivistä, jolloin ei ole pakko tehdä yhtään mitään.
Ps. Kiinankaali-ananassalaatti, hei! Oliko se joku yhekskytluvun trendisalaatti vai tekikö äiti sitä siksi, että se on varmaan salaateista helpoin? Mamma, mä niiin tajuun sua, ja mulla ei sentään ole kuin opiskelijan murheet ja kiireet. Pakko kunnioittaa!
Otin kuvan, ennen kuin tajusin eläväni vuotta 2011 ja heitin päälle tietenkin vielä aimo annoksen erilaisia siemeniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti