Kukka Laakso kirjoitti hyvin siitä, onko pakko olla onnellinen. Itsekin olen jo parisen vuotta onnea enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsinyt (ja ehkä pikkuhiljaa päässyt siitä jyvällekin) ja tehnyt suunnitelmia ja päätöksiä, joilla muutan elämääni haluamaani suuntaan. Olen tavannut ihmisen, jota en olisi uskonut tapaavani, mutta joka on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan olen ollutkaan. Olemme heittäneet ilmoille hölmöjä haaveita ja leikkimielisesti suunnitelleet tulevaa jo ihan alusta asti. Ja nyt vuoden päästä siitä, kaikki haaveet ovat toteutuneet. Olen yrittänyt luopua kaikesta turhasta, tehnyt inventaariota, tyhjentänyt kännykkäni muistia, lopettanut opiskelut ja vaihtanut kaupunkia pariinkiin otteeseen. Olen keksinyt uusia unelmia ja saavuttanut kaiken, minkä halusinkin.
Tässä vaiheessahan se on enää itsestäni kiinni olenko onnellinen vai en.
Ehkä olen sortunut tuohon nimenomaiseen pakottavaan onnen etsitsään, josta Kukkakin kirjoittaa, koska pääpiirteissään olen onnellinen, mutta kyllä joku aina silloin tällöin myös tökkii. Mutta ei kai voi kuvitellakaan, että olisi jatkuvasti onnellinen?
Elina Tanskasen teksti pitäis-ajattelusta on niiiiin mua ja myös osa tätä ongelmaa, miksi en tunne onnea niinkuin haluisin tai miksi en saa mitään tehtyä, kun mietin vain, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Oikeastaan vastaus ongelmaan tulee jo tuossa äsköisessä lauseessa. Ei voi olettaa, että pitäisi tuntea onnea jostain. Eikä välttämättä pidä tehdä yhtään mitään. Joko teet asian, tai sitten et teet, mutta lopeta jo se valittaminen! Vain minä itse luon itselleni rajoituksia ja velvollisuuksia pitäis-ajattelulla. Pitäis pestä pyykit, pitäis lukee fyssaa, pitäis ostaa vain luomuruokaa, pitäis olla säästäväisempi.. Lopulta lamaannun, enkä tee mitään.
Tänään lintsasin, tai no, päätin jäädä kotiin. Eihän se mitään lintsaamista ole, kun ei kukaan perääni kysele ja on vain ja ainoastaan oma asiani, ymmärränkö niitä fyssan kaavoja. Tein pitkän aamulenkin meren rannalla ja ihmettelin jättimäistä joutsenta lähietäisyydeltä. Hengitin raikasta syysilmaa savuttomat keuhkoni täyteen ja katselin pilvien läpi paistavaa aurinkoa, joka oli noussut vasta hetki sitten. Taivas Helsingin yllä oli vaaleanpunainen eikä ihmisiä näkynyt missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti