Ensin tuntui siltä, kuin olisi hotellissa. Joimme yhdet huurteiset isolla lasittamattomalla parvekkeella pimeässä ja lämpimässä kesäyössä. Sitten sain astiat paikoilleen keittiönkaappeihin, tutut verhot ikkunaan ja vastapestyn mäntysuovan tuoksuisen maton levitettyä lattialle. Sehän olikin ihan koti! Se tuntui samantien hyvältä ja ihan oikealta. Säilytystilan kanssa kriiseilen, mutta ne on pieniä juttuja ne. Neliöt on muuten jotenkin niin fiksusti, että 35,5 neliötä tuntuu paljon suuremmalta. Onhan meillä ihan niinkuin makkari, olkkari ja ruokatilakin - ihan vaan yhdessä huoneessa. Unohtamatta iiiisoa keittiötä, jossa mahtuu vaivatta kokkaamaan yhdessä. Säilytystilakriisikin on varmasti jotenkin ratkaistavissa. Uskon, että tämä on nyt viimeinen vinkki minulle, että voisi koittaa luopua kaikeasta ylimääräisestä roinasta ja turhista räteistä. Haluan sellaista selkeyttä, että sielu lepää.
Helsinkiinkin voisin kuvitella pikkuhiljaa rakastuvani... Tosin lähdin sieltä sunnuntaina äkäisenä kotikonnuilleni, syvemmälle sisämaahan, koska olin niin vihainen Helsingin tuulelle! Siellä tuulee aina! Miten kukaan voi edes näyttää hyvältä Helsingissä, kun tukka on aina sekasin ja mekko päällä saa pelätä tekevänsä marilynit?! Jotenkin ne naiset näyttävät kuitenkin pärjäävän.. ehkä se salaisuus selviää minullekin joskus.
Kesä Helsingissä voisi puolestani vain jatkua, vaikka olenkin syksyihminen. Nyt kaupunki taitaa antaa parastaan ja olisi helppo ihastua toden teolla. Pelkään sen muuttuvan ankeaksi syksyn mittaan. Tämä taitaa kyllä päteä mihin tahansa Suomen kaupunkiin. Onneksi ei tarvitse tutustua kaupungin tarjontaan ja mahdollisuuksiin yksinään tai alottaa tutustumistaan ihan nollapisteestä :) Voisihan sitä Helsingissä viihtyä, jos se tuuli on lempeä ja eteenpäin puhaltava, eikä riepottele minua. Ainakaan ihan joka päivä.
Juuri sellaisessa lempeässä tuulessä join eräs aamu aamukahvit yksinäni rantakalliolla (oli muuten yksi kesän parhaimmista ja meditatiivisimmista hetkistä) ja en voinut kuin hymyillä huvituksesta, että mihin se elämä on oikein vienyt. En olisi koskaan uskonut asuvani täällä. En olisi uskonut edes haluavani Helsinkiin.
Nyt se tuntuu kuitenkin ihan parhaalta ikinä.
Helsingissä on enemmän kaikkea, hullujakin. Voin mutista yksinään, itkeä, huutaa ja tanssia vaikka keskellä katua - ihan mitä vaan - eikä kukaan jaksa kiinnittää asiaan sen kummemmin huomiota. Perusmeininki. Voin olla vain yksi hullu lisää niiden kaikkien muiden hullujen joukossa. Yksi onnellinen hullu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti